LOTTAMUISTOJA, Hilja Toiviainen
Lapsuuskodissani oli lottajärjestöön kuuluminen luonnollinen asia. Meille tuli Hakkapeliitta. Vuonna 1900 syntynyt veljeni Jussi oli Suojeluskunnassa apukouluttajana. Jussin Edit-vaimo oli myös lotta, mutta kolmen pienen pojan hoito rajoitti menemistä. Sen muistan, että hänellä oli lottapuku ja hän kävi ompeluseuroissa. Astmaa sairastavalla äidilläkin oli lottapuku, mutta hänen toimintansa rajoittui ompeluseuroihin.
Vuonna 1906 syntynyt sisareni Aino, kansakoulunopettaja, toimi lotissa kolmella koulupaikkakunnalla, näkyvimmin Muoniossa, jossa hän opetti Kätkesuvannon koululla 35 vuotta, keskeytyksenä 1944 alkanut evakkokausi Ruotsissa. Muistan kuinka hän kertoi myyneensä Ruotsin Pajalassa monta visakoivukantista vieraskirjaa Suomen aseveljien hyväksi. Muoniossa hän auttoi sankarivainajien omaisia ja hänen toimestaan koululle tuli kaatuneiden oppilaiden muistotaulu jne..
Vuonna 1910 syntynyt sisareni Elsa oli talousihminen ja häntä tarvittiin mm. Suojeluskunnan isoissa harjoituksissa. Hän kuului Elisenvaaran Lotta-Svärd-yhdistyksen johtokuntaan ja talvisodan aikana hän toimi muonituslottana. Elisenvaaran asemanseutua pommitettiin tiheästi ja pommituksen uhreja tuli. Suojeluskuntatalon palon jälkeen muonittajat siirtyivät taloon, joka myöskin paloi. Ennen pakkorauhaa ilmatorjuntapatterin muona keitettiin kotini uuden saunakodan muuripadassa. Elsan kaverina oli armeijan kokki. Elsa oli silloin muonituspäällikkö-lotan sijainen, tämä kun oli matkustanut pois paljon pommitetun Elisenvaaran risteysaseman läheisyydestä. Kiperien tilanteiden lisäksi Elsa muisti, kuinka vaikeaa oli viedä ruokaa ja juomaa asemalle seisahtuneiden junien haavoittuneille. Vuoden 1940 syksyllä Elsa matkusti emännäksi evakkoveli Jussin työmaaruokalaan, jonka Jussi oli perustanut tietyömaan lähelle Suomen käsivarteen Kuttaisiin. Siellä Jussilla oli myös pieni puoti. Elsa avioitui Muoniossa. Tietääkseni hän ei siellä toiminut lotissa. Elsa ei nykyisin jaksa muistella, sillä elettyään kauan leskenä hän on hyvin huonokuntoisena Muonion vanhainkodissa. Minä olen syntynyt 1912 ja olin Elisenvaarassa lyhyen ajan lottana ennen nuorena menoani seminaariin. Kävin ompeluseuroissa, myyjäisissä ja tiskailin Suojeluskunnan harjoituksissa. Tämä oli ennen talvisotaa. Sodan syttyessä olin alakansakoulun opettajana Mikkelin maalaiskunnassa. Muistan vieneeni piirin koteihin opettajatoverini kanssa liikekannallepanomääräykset. Ilmoittauduin palveluksen Mikkelin Suojeluskuntatalossa, kun ylä- ja alakansakoulu keskeytyi. Palvelin kanttiinissa Mikkelin ilmatorjunnan miehiä. Pommituksia oli paljon, koska vihollinen tiesi päämajan sijainnin. Tuhoisa yllätyspommitus oli unohtumaton. En sattunut näkemään Mikkelissä Mannerheimia.
Maaliskuun alussa anoin lomaa. Kuvittelin kauheita, koska kodin puhelin ei vastannut (puhelin oli otettu puolustuslaitoksen käyttöön). Sain loman 11.3.1940 ja matkustin seuraavana päivänä pimennetyssä junassa Elisenvaaraan. Vaunussa oli vain sotilaita. Se oli johdatusta. Koti oli silloin eheä, mutta sekin oli pimennetty. Äiti oli viety sukulaisiin kauemmaksi rautatiestä. Jussi veljeni oli vääpelinä ilmatorjunnassa ja vuonna 1919 syntynyt Eino-veljeni aliupseerikoulussa.Jouduin 13.3.1940 kuuntelemaan radiosta pakkorauhan hirveät ehdot. Jussi, joka samana aamuna oli lomautettu kuuli ne perheensä kanssa. Samoin Elsa, muona kun valmistettiin öisin, pimeän turvin. Jokainen ymmärtää, mitä silloin tunsimme!
Aloimme pakata vaatteita. Sotapoliisi kiersi taloissa sanomassa, että lasten ja vanhusten oli mentävä kokoamispaikkaan. Evakkomatka oli edessä! Noudimme Elsan kanssa hevosella äidin ja kuljetin hänet, sekä hoivaani uskotut Jussin pojat etukäteen koululleni Mikkeliin.Toiset jäivät pelastamaan tärkeintä irtaimistoa ja karjaa. Etujoukko matkusti tavaravaunussa johon oli rakennettu lavat päihin ja keskellä oli kamiina. Olin lottapuvussa ja erään pikkuvauvan nuoren äidin kanssa hoivasimme monivaiheisen matkan aikana vaunun avuttomia. Yhä pimennetyillä asemilla noudettiin juomavettä, kannatettiin kainaloista oviaukossa pissahätäisiä jne. Päädyttiin lopulta Mikkeliin. Sieltä oli koululleni 20 kilometriä. Kun kerroin puhelimessa tilanteesta koulun taloudenhoitajalle, hän lupasi noutaa joukon hevosella. Linjuri ei kulkenut. Oli pakkanen. Perillä todettiin, että kamarini ja keittiöni, sekä luokka olivat lämpimät ja johtokunnan jäsen oli tuonut maitoa....
Pääsiäisenä 1940 kaikki Etelä-Suomen omaiset olivat kokoontuneet koululleni. Einokin oli saanut loman. Jälkijoukko oli tullut hevosella ruokatavara-kuormineen ja mukana oli vuodevaatteitakin. Kesällä Jussin perhe lähti Muonioon Aino-siskon koululle ja Elsa meni sinne syksyllä. Äiti jäi talveksi 1940-1941 luokseni.
Kesällä 1941 alkoi jatkosota. Äiti lähti Muonioon ja minä menin Mikkelin kasarmille kanslialotaksi. Sieltä ryhmämme siirtyi Porrassalmelle ja edelleen Lappeenrantaan. Lappeenrannassa sain tiedon takaisin vallatun kotiseudun kohtaloista. Koti oli poltettu. En päässyt toisten mukana Äänislinnaan kun sairastuin keltatautiin. Sairasloman saatuani päädyin koululleni ja aloin koulutyön. Keväällä 1942 menin Elisenvaaraan raunioituneen kodin pelloille töihin. Elokuussa palasin takaisin koululle ja aloitin pienten opettamisen. Rintamalta tuli suruviesti ja sen kuultuani ahdistuin. Halusin lähteä pois raunioiden keskelle. Löydettyäni sijaisen sain luvan ja hain pahasti poltettuun Uudenkirkon kirkonkylään, jonne pääsinkin.
Koulu alkoi myöhemmin tulelta varjeltuneen Suojeluskunnan harjoitustalon tilavassa hirsiseinäisessä salissa. Maalaamattomasta puusta oli saliin äskettäin rakennettu alttari kaiteineen, saarnatuoli ja pieni sakastikoppi, sillä kirkon palettua toimi sali pyhäisin kirkkona. Ensi viikkoina olivat lapset ilman koulutarvikkeita. Myöhemmin saatiin pulpetit ja kaikki välttämätön. Kaksi pitkää lankkuriviä oli istuimina. Siellä pidettiin koulua arkisin. Aluksi minäkin pidin siinä koulua, mutta alakoulu siirtyi tilavaan keittiöön, kun pioneeriosaston kokki tavaroineen muutti kauemmaksi, lähistölle. Yläkoulu toimi salissa koko ajan. Pyhäisin myöhemmin saadut pulpetit olivat pinossa eteisessä. Arkisin siellä olivat penkit - pulpettien tultua. Oppilaat istuivat alussa lankuilla, kynätyö-tunnilla polvistuivat lattialla - penkki toimi pulpettina. Minun luokkani oli pulpettiluokka koko ajan, sitten kun asiat järjestyivät. Minut majoitettiin kansliaan. Kansliahuoneeseen tuli hellakin, hyvä asunto kirkonkylässä jossa ihmiset asuivat raunioilla, parakeissa, toiset ahtaudessa harvoissa palolta säästyneissä rakennuksissa. Niin asui yläkoulun opettajakin.
Polttopuiden keräily parakkien sijoilta, alussa pahvinen luokkataulu, lasten tuomat erilaiset aapiset, keräillyt kynänpätkät ja paperilappuset, lehmänkellolla soitto tunnille – kaikki sopivat silloiseen sieluntilaan. Kun omat tavarat saapuivat, sai pieni luokka värikyniäkin. Joulun alla oli koulussa jo kaikki tarpeellinen, kiiltävät pulpetit tulivat ensin. Jätin siten entisen kouluni ja jäin Kannakselle kahdeksi vuodeksi. Uuden koulun piirustuksetkin näytettiin. Yläopettaja oli iäkäs ja minulle jäi nuorten talkoot keräyksineen, koulukasvitarha jne., joita kaikkia tarvittiin sotavuosina. Lottatyö oli omalla vuorollaan adressien lukemista sankarihaudoilla (joita riitti), pikkulottien askarruttaminen jne. Koulut toimivat, rakastuin kauniiseen luontoon. Sain ystäviä.
Juhannuksen alla 1944 minusta tuli jälleen evakko. Jo toukokuun lopussa aavisteltiin; ryhmä nuoria lottia oli kursseilla. Neuvottiin kuittien kirjoittamista ja kuormakirjojen tekoa, koska nyt, jos evakuointi tulee, kaikki tapahtuu järjestyksessä...” Passiin lyötiin merkki, eikä omin luvin saanut lähteä vaan piti ilmoittautua palvelukseen.
Vihollinen tuli ryykäämällä. Pommikoneita, tykkien kuminaa, ihmisten murhetta, kiireistä omaisuuden – vain tärkeimmän- kokoamista. Rantakylistä ei ehditty juuri mitään pelastaa. Ilmoittauduin tovereideni kanssa aamulla palvelukseen, kun illalla tuotiin tieto, että lähimmälle rautatieasemalle on perustettava toimisto. ”Toimisto” oli sellainen, että pakkilaatikoiden päällä kirjoitimme tavaroista kuitteja. Pian käskettiin junaan - vihollinen oli nopea. Seuraavalle asemalle juna kulki. Sama seuraavalla asemalla. Kolmannella asemalla käskettiin vain kantamaan tavaroita vaunuun. Isot röykkiöt niitä jäi joka asemalle. Ryhmä hajosi ja tuli uusi määräys: jatkakaa matkaa omin neuvoin, rata on poikki. Mirjam Hakko - joka oli 1942 tullut Uudellekirkolle ja toimi siellä kansanhuollossa - myöhemmin presidentin linnaan kutsuttu lotta ja minä otimme tavarakasasta pyörät, joissa oli hyvät osoitelaput. Olin silloin muistaakseni Leipäsuolla. Omat pyörät jäivät Uudellekirkolle. Jätin pyörän uusikirkkolaisten kokoontumispaikkaan Heinolaan ja matkustin Muonioon, jonne sain myöhemmin kiitoskirjeen pyörän omistajalta. Minulla oli vain matkalaukku, kaikki muu jäi. Viimeisenä yönä Uudellakirkolla tein pakkauksia osoitteineen asunnossani, mutta talvivaatelaatikkokaan ei tullut perille. Noin vuoden kuluttua muistelin Mirjam Hakon kanssa uudessa koulussani kyyröttämistämme rautatievaunun alla, täpärää pelastumista punatähtisen pommikoneen luotisuihkusta. En kadu Kannakselle menoani. Se oli sittenkin rikasta aikaa, kohtalo oli kaikkien yhteinen kohtalo.
Elsa, minä ja luultavasti Ainokin osallistuimme lottavalaan Kurkijoen kirkolla 1930-luvulla. Se oli juhlava muisto. Kenelläkään meistä viidestä ei ollut villaista lottapukua kunniamerkkeineen, mutta sotavuosina poltti meidänkin sydäntämme rakkaus Suomeen.