HELMI STEPANOVAN PITKÄ MATKA 2  Teksti ja kuvat Jouko Soihtu

Antti Yrjönpoika Toiviainen Tyrjän Jaakon sukuhaarasta Parikkalasta läksi 22 vuoden ikäisenä Pietariin töihin vuonna 1845.

Antin pojanpojan tytär Helmi Stepanova os. Toiviainen kertoi edellisessä numerossa elämästään Toksovassa ja Venäjän suomalaisten karkotuksesta Siperiaan vuonna 1944. Helmi oli työssä Ob-joen suistossa Aksarkassa lähellä Jäämerta. Sieltä hän 20-vuotiaana karkasi takaisin Toksovaan saadakseen passia varten tarvittavan syntymätodistuksen. Edellisessä numerossa Helmi ehti matkustaa  jokilaivalla Salehartiin, joka sijaitsee 80 kilometrin päässä Aksarkasta.

Lähtö Salehartista

Helmi kierteli muiden kanssa  ympäri Salehartin kaupunkia ja halusi jatkaa matkaa kotiin päin. Laivaan piti tietenkin ostaa matkalippu, mutta eihän hänellä ollut ostamiseen vaadittuja henkilöpapereita. Helmi ei muista miten hän sai lipun laivaan, mutta joku lienee sen ostanut. Päästiinkin nousemaan laivaan, joka lähti Ob-jokea etelään ja edelleen joen sivuhaaraa pitkin Tymeniin saakka. Kesä 1947 oli kuiva ja vettä oli joessa vähän, joten laiva kulki hitaasti. Matkan varrella laivaan tuotiin nuori nainen, joka oli kotoisin Helmin kotipuolesta. Hän oli sairastunut Siperiassa ja hänellä oli jalat niin kipeinä, ettei hän pystynyt kävelemään. Helmiä pyydettiin katsomaan hänen peräänsä ja niinpä Helmi laivamatkan ajan hoiti naista, vei vessaan ja auttoi muutenkin apua tarvittaessa. Nainen  paranikin matkan aikana niin hyvin, että pystyi jo vähän kävelemään.

Helmillä itsellään oli rahaa vain junalippua varten, eikä hän tiennyt miten matkalla tulee toimeen. He söivät yhdessä naisen eväitä. Nainen kertoi, että hänellä oli kotona varakas täti kaupanhoitajana. Laivassa nainen näki entisen opettajansa ja sanoi: ”Mie tunnen hänet, jos hääkin minut muistaa.” Nainen saikin vanhalta opettajaltaan lainaksi rahaa. Helmi totesi, ettei hänellä ole ketään, jolta saisi rahaa, joten hänen täytyy tyytyä vähäisiin omiin kopeekkoihin. 

Matka Saleharista kesti lähes kuukauden, mutta viimein saavuttiin Tymeniin. Laivalla oli muitakin suomalaisia ihmisiä, mutta heillä oli vaadittavat lupapaperit. Helmi  oli kaikista nuorin joukosta. Kun laiva oli kiinnitetty Tymenin satamaan avattiin portit. Sotilaita tuli laiturin molemmille sivuille tarkastamaan papereita.  Helmi sanoi toisille, ettei hän tiedä mihin joutuu. ”Jos näette kaupungissa vankilan, niin tulkaa minua katsomaan.” Eräs matkalaisista, Antti Poutanen, oli kotoisin Pietarin alueelta läheltä Toksovaa. Hän sanoi Helmille: ”Älä huolehi, mie piän sinusta huolen. Mene kajuuttaan ja ole siellä jossakin nurkassa piilossa. Kaik kun ovat menneet niin mie tulen sinua etsimään.” Tarkastajat kävivätkin kajuutassa tarkastamassa, mutta Helmiä ei löydetty. Sitten tuli Antti ja sanoi: ”tule pois, täällä ei ole enää kettään. Portit on auki ja saat mennä miten vain tahot”.  Tymenissä ollessa  Helmin seurana olleella naisella oli rahaa ja he menivät torille ostamaan syötävää. Odotussaliin palattua joku osti Helmille taas lipun, kun hän ei itse olisi sitä saanut. Naisen vanha opettaja kutsui heidät syömään. Kun he tulivat iloisina takaisin, toiset kysyivät, miksi tytöt ovat niin iloisia. He kertoivat saaneensa kerrankin syödä vatsansa täyteen.

Varkaus Sverlovskissa

Matkalla juna pysähtyi Sverlovskissa, missä Helmiltä varastettiin kaikki mukana olleet tavarat. Helmi oli pyytänyt erästä naista katsomaan  tavaroitaan sillä aikaa, kun hän kävi vessassa. Kun Helmi tuli takaisin niin nainen totesi: ”Kaik varastiit”. Helmi kysyi, että missä nainen oli ollut, nukkuiko hän? Nainen vastasi: ” En mie nukkunt. Mustalaiset kävviit tässä ja kyssyit tietä.” Helmi kysyi naiselta, että tunsiko hän tien kun kävi neuvomaan. Nainen vastasi: ”Enhä mie tient, mie vaan lähin.” Sillä välin toiset mustalaiset olivat vieneet tavarat. Voi hyvänen aika. Taas Helmi oli ihan ilman mitään matkatavaroita, hänelle jäi vaan toppatakki.

Helmi kävi erään naisen kanssa ensimmäisestä vaunusta kysymässä, mihin tämä juna oli menossa. Juna meni Moskovaan. Tytöt kertoivat, että heidän pitäisi päästä Pietariin. Pääseehän Pietariin Moskovan kautta, sanoivat junamiehet. Silloin tuli miliisejä paikalle ja he kysyivät, mihin tytöt ovat matkalla. Pietariin he vastasivat. Ei tämä juna mene Pietariin, sanoivat miliisit ja veivät heidät  rautatieaseman miliisikoppiin. Helmin mukana ollut nainen sanoi Helmille, ettei tämä hätäilisi: ”Mene sie tuonne pimeään nurkkaan, niin kyllä mie ossaan heille haastaa.” Nainen kertoikin miliisille, että nurkassa istuu hänen kaksitoistavuotias siskonsa. Lopulta miliisit antoivat heille junaliput takaisin ja  päästivät menemään. Junan lähdettyä he pääsivät matkustamaan kommelluksitta Pietariin asti.

Pietarissa

Matka Pietariin kesti kauan. Helmi tuli Pietariin 5 päivänä marraskuuta 1947  matkatavaranaan vain toppatakki. Pietarissa matkatoverit lähtivät torille ostoksille.

Maria sisko oli lähettänyt kirjeen  Aksarkkaan ja ilmoittanut olevansa  Viipurissa. Helmi päättikin  lähteä sinne, koska hänellä ei Toksovassa  ollut ketään tuttuja. Hän kävi ostamassa lipun Viipuriin Suomen asemalta. Lippu myytiinkin ilman, että olisi kyselty papereita. Juna Viipuriin oli heti lähdössä, joten Helmi ei ennättänyt edes hyvästellä matkatovereitaan. He varmaan jäivät ihmettelemään, mihin hän oli joutunut.

Viipurissa

Juna saapui Viipurin asemalle yöllä, kun oli jo aivan pimeää. Aseman odotussalissa oli paljon penkeillä istuvia ihmisiä. Ihmiset varoittivat, että älkää vain nukkuko, sillä varkaat vievät nukkuvilta tavarat. Helmi istui muiden kanssa  odotussalissa, kun sisään tuli kaksi miliisiä. He komensivat kaikkia ottamaan esiin dokumentit- passit ja muut henkilöpaperit. Miliisit alkoivat tarkastaa ihmisten papereita. Toinen tarkasti ja toinen vahti vieressä. Hyvä ihme sentään, joudun varmaan Viipuriin tyrmään, Helmi mietti, sillä eihän hänellä ollut mitään papereita. Helmi istui penkillä ja katseli kun miliisit tulivat vähitellen lähemmäksi. Ihme tapahtui. He menivät ohitse niin kuin eivät olisi Helmiä nähneetkään. Helmi istui hiljaa toppatakki kainalossa eikä virkkanut mitään. Miliisit menivät kauemmaksi ja tarkastivat kaikkien muiden ihmisten paperit. Sen jälkeen he lähtivät pois. Sitä mie en konsaa unehuta, sanoo Helmi.

Helmi lähti kiireenvilkkaan ulos etsimään sisarensa Marian asuntoa. Hän oli käynyt siellä ja osoite oli tiedossa, mutta Helmi oli vahingossa sekoittanut talon ja asunnon numeron keskenään. Hän kyseli taloa, mutta ihmiset sanoivat, ettei sellaista taloa ole olemassakaan. Helmi vaan selitti, että täytyyhän se olla, kun hän on käynyt siinä talossa. Helmi käveli eteenpäin kunnes kaupunki loppui. Eräs nainen tuli vastaan ja sanoi, että älä enää mene pitemmälle, siellä tulee metsä vastaan. Nainen selvitti mistä Helmi voisi mennä kysymään Marian osoitetta. Kyllähän Helmi tiesi paikan, mutta ei voinut mennä sinne koska ensimmäiseksi oltaisi kysytty häneltä papereita. He kävelivät takaisin päin ja yhtäkkiä toisella puolella katua tuleekin Maria-sisko vastaan. Helmi sanoi naiselle, että tuolla sisko tuleekin. Nainen kysyi, että ”mist sie tunsit”. Helmi sanoi, että ”on niin paljon äitin näkköö”. Helmiä oikein nauratti ja hän sanoi naiselle kiitokset. Helmi meni siskon luo, mutta ei muista sanoiko siskolle venäjäksi vai suomeksi ”terve”. Sisko katsoi pitkään ja sanoi ”sieks se olet”. Helmi sanoi: ”mie olen mie ja sie olet sie”. Sisko kysyi ”miten sie tänne jouvuit” ja Helmi vastasi: ”tulin ensten laivalla ja sitten junalla ja nyt tulin viimeksi junalla Pietarista.” Maria kysyi ”mihin toiset jäi”. Helmi kertoi, että ”toiset jäivät Aksarkaan, mie yksinään tulin.” Helmi tiedusteli, että missä on Anatoli, Marian lapsi. Maria sanoi: ”onks hää mikkään lapsi ennää, sinnehän hää kottiin jäi, omaan asuntoon.”  Helmi totesi:  ”lähetään täst, mitä myös tässä seistään.”

Siskokset menivät Marian kotiin ja Helmi oli Marian kanssa vähän aikaa työssä sotilaskylässä, missä sotilaat pitivät lehmiä ja hevosia. Helmi otettiin töihin, vaikka hänellä ei ollut venäläistä nimeä. Konttori oli Viipurissa. Erään kerran konttorista soitettiin työnjohtajalle, että kylään tulee tarkastajia katsomaan, onko siellä suomalaisia töissä. Työnjohtaja sanoi, että menkää metsän peittoon siksi aikaa, kun tarkastajat ovat täällä.

Paluu Toksovaan ja Pietariin

Helmi lähti takaisin omaan kotikylään Toksovaan, kun heidät laitettiin pois työmaalta. Siellä hänelle annettiin syntymätodistus, kun tiedot nimen perusteella löydettiin jostain arkistosta. Toimistosta annettiin myös oleskelulupa kahdeksi kuukaudeksi. Helmi asui kotikylässään ja teki vähän aikaa töitä. Sitten piti mennä Pietariin hakemaan passia ja oleskelulupaa pitemmäksi ajaksi. Helmin kysyessä Pietarissa toimistosta lupapaperia, hänelle ilmoitettiin, että hänellä on 24 tuntia aikaa lähteä Pietarista. Toimistossa sanottiin, että kirjoittakaa anomus. Helmi kirjoitti tulleensa takaisin syntymämaalle, eikä halua lähteä täältä mihinkään. Häntä neuvottiin menemään ”nasalnik prokurorovin” (yleinen syyttäjä) luokse. Helmi meni Pietarin ”suureen taloon” (Leningradin alueen yleisen syyttäjän virasto). Alakerrassa piti täyttää lupa-anomus ja hän pääsikin itse nasalnik prokurorovin  puheille. Syyttäjä oli pitkä vaaleatukkainen, nuori mies, joka alkoi kysellä Helmin asiaa ja niin Helmi kertoi matkastaan Siperiaan. Syyttäjä ihmetteli, miksei siellä oltu annettu passia, sillä Helmi oli alaikäisenä 16 vuotiaana lähetetty Siperiaan. Minkä Helmi sille mahtoi, ettei passia annettu. Syyttäjä kirjoitti kirjeen, laittoi sen kuoreen ja kertoi mihin kirjeen kanssa pitäisi mennä. Jos et saa papereita niin tule takaisin minun luokseni, sanoi syyttäjä vielä. Helmille tuli oikein hätä, mutta syyttäjä sanoi, että älä itke asiat kyllä järjestyvät. Helmi meni neuvottuun virastoon ja antoi siellä kirjekuoren pöydän takana istuvalle miehelle. Mies luki kirjeen ja kun hän näki suomalaisen sukunimen Toiviainen, hän heitti kirjeen menemään. Mistä tulit, sinne mene takaisin äläkä jää sataa kilometriä lähemmäksi, karjui mies.  Helmi sanoi miehelle: ”En minä sen takia tänne tullut, että lähtisin takaisin. Minulla ei ole kopeekkaakaan ja kävelen täällä jalkaisin kun ei ole raitiovaunua maksaa. En lähde mihinkään.” Minä olin niin kovaa poikaa, Helmi kertoo.

Hän meni uudestaan syyttäjän luokse joka ihmetteli, että tällaista voi tapahtua. Syyttäjä kirjoitti uuden kirjeen Helmin oman alueen toimistoon. Hän sanoi, että kun sinulla on tämä kirje, ei yksikään viranomainen voi sinulle mitään.

Helmi ei voinut tätä uskoa. Kotikylässä komendantti oli kierrellyt tarkastamassa oleskelulupia ja siksi iltaisin oli ovet pidettävä lukossa.

Elämä kolhoosissa

Ennen sotaa perhe teki työtä kolhoosissa. Eivät  he työnteosta saaneet päivittäistä palkkaa,  vaan perunaa ja joskus kaalia ja porkkanaa. Mitätön vuoden palkka maksettiin joulukuussa. Eräänä vuonna isä tuli kotiin ja sanoi - ”siin on nyt vuoden  palkka koko perreelle, kakskytviis ruplaa.”

Silti siihenkin aikaakin  pystyttiin elämään kotona.

Sodan jälkeen suomalaiset olivat niin vaarallisia ihmisiä, että eivät saaneet olla sataa kilometriä lähempänä Pietaria. Helmi asui tätinsä luona ja meni sängyn alle piiloon silloin, kun tultiin tarkastamaan.

Alueen toimistossa sihteeri kirjoitti Helmille anomuksen Moskovaan. Helmi odotti kotona ja huhtikuussa 1948 hän sai Petrosavotskoista (Petroskoi) työkomennuspaperin, jossa kerrottiin moneksiko vuodeksi hänet on määrätty sinne työhön.

Petroskoin alueelle

Kaikki suomalaiset vietiin Pietarin läheltä pois, kuka Karjalaan, kuka Viroon. Helmin ryhmä kuljetettiin junalla puolivälissä huhtikuuta Essoilan asemalle lähelle Petroskoita. Heille luvattiin kaikkea hyvää: ”siellä on kylät ja talot tyhjänä.”  Asemalta auto vei  heidät 40 kilometrin päähän metsään, missä oli kaksi parakkia. He tekivät siellä kapeaa talvitietä, kaatoivat metsää ja pusikkoa ja rikkoivat kiviä. Lähistöllä oli pieniä kyliä, joiden asukkaat kävivät kalastamassa. He puhuivat vienankarjalaa. Helmin siellä ollessa oli jo kesä.

Syksyllä alueelle tuotiin saksalaisia vankeja ja suomalaiset kuljetettiin takaisin Essoilan asemalle. Työtä tehdessä oli talvella kylmä koska mitään varusteita ei annettu, ainoastaan liian isot kumisaappaat. Metsässä sahattiin puita ja työtä valvoi työnjohtaja. Hän oli karjalainen ja sanoi Helmille: ”sie yksinäis olet,  tääl on näin tiukkoa, että mittään ei ole. Onks siul missä hommii.” ”On tietenkin,” Helmi sanoi. Siinä hän vähän valehteli. ”Tule huomenna minun konttoriin,  niin mie kirjotan siulle puhtaan paperin.” (todistus siitä, että työ on suoritettu). Helmi kysyi, miten hän voi saada puhtaan paperin kun jäljellä on komennusta vielä kolme vuotta. Työnjohtaja halusi vaan antaa paperin. Toiset eivät sitä siulle anna. Mie olen tääl viel jonkun päivän ja sitt mie lähen etemmäs oppimaan, hän sanoi.

Helmi oli työssään talven ja lähti sitten junalla Suojärvelle, missä oli rautatien konttori. Siellä hän antoi passin leimattavaksi. Virkailijat katsoivat passista Helmin nimen ja totesivat, että sinut on jo aikoja sitten kirjoitettu pois täältä Karjalasta.   Teillä on Suomessa sukulaisia, sanoivat virkailijat. Helmi totesi: ”Oho, koska he sinne olisivat menneet. Minä en ole konsaan kuullut keltään, että minulla olisi Suomessa sukulaisia, kaikki ovat täällä syntyneet ja Venäjän ihmisiä.” Sinulla on suomalainen sukunimi, totesi virkailija. Kaikilla täällä olevilla on suomalainen sukunimi, vastasi Helmi.

Helmi pyysi antamaan passiin leimat, että hän pääsee lähtemään, mutta he eivät antaneet, koska Helmi heidän kirjojensa mukaan ei ollut enää töissä. Puhtaan passin kanssa Helmin piti lähteä. Ei ollut merkintää, missä hän oli ollut ja mihin oli menossa.

Siitä asti Helmi on ajatellut, että mitä sukulaisia hänellä voi olla Suomessa. Hän oli ansainnut sen verran rahaa, että sai junalipun Etelä-Neuvos-toliittoon Skopskovskij Oblastiin. Maria-sisko oli jo edeltä mennyt sinne työhön. Hänet oli lähetetty Viipurista pois, vaikka hänen miehensä oli ollut venäläinen ja hänellä oli venäläinen sukunimi.

Perhe jälleen yhdessä

Helmi oli töissä Skovskajan alueella viisi vuotta. ja lähti Salmiin Pitkärannan rajalle vuonna 1953, kun kuuli muun perheen tulleen Siperiasta, osa vuonna 1952 ja osa 1953. Elviira-sisko asui Pitkärannan puolella ja muu perhe Salmissa.

Salmissa Helmi meni naimisiin 1953 Toksovassa 1928 syntyneen Paavo Stepanovin kanssa. Paavon äiti asui Salmissa, eikä  puhunut montaa sanaa venäjää. Vanhempi lapsista Ludmila (Mila) syntyi Salmissa joulukuussa 1954. Mieli teki synnyinseudulle Toksovaan ja  vuonna 1957 perhe muuttikin sinne. Helmi oli Salmissa työssä karjanhoitajana ja heille annettiin mukaan lähtemä vasikka (vasikka jolta ei vielä tule maitoa). Anoppi antoi matkaan myös vasikan, härkäsen. Heillä oli myös kanoja mukana. Toiset Helmin perheestä jäivät vielä Salmiin, kun he Paavon, Ludmilan ja äidin kanssa lähtivät matkaan. He hankkivat junanvaunun tavaroille ja karjalle ja matkustivat junalla.

Toksovassa perhe rakensi oman talon. Heille luvattiin, että he saavat ottaa suolta kaksi metriä pitkiä puita, mutta kyllähän pitempiäkin puita käytettiin rakentamiseen. Kyllä oli hyvä olla, kun perhe sai oman talon. Iraida syntyi vuonna 1959. Paavo työskenteli kolhoosissa. Lapset kävivät ensin oman kylän koulua neljä talvea. Siten kouluun piti mennä jo Toksovaan. Helmin sisarukset perheineen tulivat vähitellen myös Toksovaan takaisin. Eino-veli oli mennyt naimisiin Aksarkassa ja tuli vaimonsa ja vaimon äidin kanssa suoraan Siperiasta.

Helmin puoliso Paavo kuoli elokuussa 1971 ja äiti lokakuussa samana vuonna. Kun Paavo kuoli, oli Helmin  mentävä työhön Pietariin. Vähän tämän jälkeen hän kuitenkin sairastui ja joutui sairaalaan. Sydän oli kipeä, Helmi kertoo. Sen jälkeen ei häntä otettu mihinkään töihin. Irida (Iira) oli 12 vuotias kun isä kuoli. Helmi  oli huonossa kunnossa, mutta hänen piti huolehtia kotitöistä, hoitaa eläimet ja tehdä polttopuut.

Elämä Suomessa

Helmi ja tyttäret anoivat paluumuuttajiksi heti kun se kävi mahdolliseksi. Helmi pääsi ensin Ludmilan (Mila) kanssa lähtemään, sillä  Iira-tytär antoi oman jonotusnumeronsa äidilleen. He asettuivat heti Lahden seudulle. Mila asuu miehensä Viktor Partsovin kanssa Hollolassa ja käy töissä. Iira muutti Suomeen myöhemmin. Hän asuu Lahdessa ja opiskelee vielä. Myöskin Helmin Elvira sisko on muuttanut  Suomeen ja asuu täällä Lahdessa.

Lahdessa on hyvä elää. En konsaan pystynyt ajattelemaan, että elämä voisi olla näin helppoa, toteaa Helmi. Ei tarvitse vettä kantaa eikä puita tehdä. Mila käy tuomassa minulle ruokaa jääkaappiin.

Kun vaan jalat olisivat paremmat, niin kyllä minä kävelisin.

Venäjällä Helmillä on vielä sukulaisia. Tänne Suomeen pääsee käymään kun kirjoitamme sukulaisille kutsun, sanoo Helmi. Elsa-sisko ja Einon vaimo Hilma ovatkin käyneet meitä katsomassa.

Raimo Manninen

Helmi meni samaan seurakuntaan kuuluvan tuttavansa Olgan hautajaisiin. Hän oli myös inkeriläisiä paluumuuttajia. Hautajaisissa Helmi tapasi Raimo Manninen, jolla on myös inkeriläisiä tuttuja Venäjällä. Helmi jutteli Raimon kanssa ja kysyi, tunteeko tämä ketään Toiviaisia. Raimo kertoi, että hänen vaimonsa mummo Katri oli Pyhäjärven sukuhaaran Toiviaisia. Raimo on harrastajasukututkija ja hän lupasi selvittää löytyykö Helmille sukulaisia. Hän haki kirjastosta lainaksi Toiviaisten sukukirjan ja siitä selvitettiin, että Helmi kuuluu Parikkalan Toiviaisiin. Raimo sai myös selville, että Heinolassa asuu Helmin sukulaisia. Raimo  otti yhteyden Taisto Toiviaiseen ja kertoi Helmistä. Raimo on tehnyt myös seuraavalla sivulla olevan selvityksen Parikkalan sukuhaaran vaiheista.

Taisto Toiviainen

Taisto etsi puhelinluettelosta Helmin puhelinnumeron ja näin Helmi tutustui ensimmäisen kerran suomalaiseen sukulaiseensa. Helmi kävi Raimon kanssa Heinolassa tapaamassa Taistoa, joka on Helmin neljäs serkku. Taisto on myös vieraillut puolisonsa Sinikan kanssa Lahdessa Helmin luona.

Kesällä 2002 Taisto ja Helmi matkustivat Parikkalaan. He eivät päässeet kuitenkaan suvun kotiseudulle  Tyrjään, joka on jäänyt Venäjän puolelle. Järven yli kuitenkin oli mahdollista nähdä Helmin esivanhempien asuinalueelle Tyrjän kylään.

Helmi täytti Taiston kanssa sukuseuran jäsenkaavakkeen ja liittyi Toiviaisten sukuseuraan vuonna 2003. Tarkoituksena oli myös lähteä kesällä sukukokoukseen laivaristeilylle, mutta Viroa varten hän olisi tarvinnut viisumin. Helmi toivoo, että olisi madollista päästä seuraavaan sukukokoukseen.

Monta kertaa Helmi on ajatellut mikä ihmeellinen varjellus hänellä on matkallaan ollut. Hän oli nuori eikä ymmärtänyt pelätä mitään. Helmi lähti  pakoon ilman minkäänlaisia henkilöpapereita tuhansien kilometrien päähän. Matkalla hänelle tapahtui monia vaarallisia asioita, mutta aina oli tunne, kuin joku olisi häntä varjellut. Ei me silloin kotona Jumalasta tiedetty, Helmi sanoo. Täällä Lahdessa minä kuulun seurakuntaan ja käyn kerhossa. Kerroin eräälle Veikolle, miten monesta asiasta minun olisi pitänyt kiittää Jumalaa,. Veikko sanoi, että ei se ole myöhästä vielä nytkään.

(Helmin tarinassa on käytetty selvyyden vuoksi nimeä Pietari, vaikka kaupungin nimi oli Pietari vuoteen 1914 ja uudelleen 1991 alkaen. Kaupungin nimi oli Petrograd vuosina 1914-1924 ja Leningrad vuosina 1924-1991.)