Eletään vuotta 1845. Yrjö Jaakonpoika Toiviainen  asuu talollisena Parikkalan Tyrjässä. Sen ajan tavan mukaan Yrjön jälkeen taloa jää pitämään perheen vanhin poika Jaakko.

Niinpä toinen poika Antti lähtee 22 vuoden ikäisenä töihin Venäjälle Pietariin.

Ympyrä sulkeutui 151 vuotta myöhemmin, kun Antin pojanpojan tytär Helmi Stepanova os. Toiviainen muutti Toksovasta Suomeen vuonna 1996. Sukuseuramme jäsen Helmi Stepanova kertoo pitkästä,  raskaasta  ja vaarallisesta matkastaan Toksovosta Siperian kautta Suomeen.

Vietämme lauantai-iltapäivää Helmi Stepanovan kotona Lahdessa. Läsnä on myös Helmin nuorempi sisar Elvira Hyppönen os. Toiviainen, Raimo Manninen sekä Taisto Toiviainen ja Sinikka Hämäläinen, kaikki Helmille tärkeitä henkilöitä. Helmi kertoo asioista karjalaisen vilkkaana ja hiljaisemman oloinen Elvira täsmentää kertomusta.

Juuret katkeavat    

Helmin isoisä Yrjö Antinpoika Toiviainen asui Venäjällä Toksovassa. Perheeseen syntyi kolme poikaa: Tuomas, Martti ja Juhana. Tuomas Toiviaisen avioliitto Piri Suden kanssa oli lapseton. Martti Toiviainen annettiin ottolapseksi ja hän sai ottovanhempiensa sukunimen Saarelainen.

Yrjö kuoli 1891 Juhanan ollessa vasta vuoden ikäinen, joten Juhanalla ei ollut mitään muistoja vanhemmistaan tai isovanhemmistaan.

Helmi ja Elviira eivät muista koskaan tavanneensa muuta Toiviaisten sukua Toksovassa eikä muualla Venäjällä.

Elämää

Toksovassa

Perhe asui puurakenteisessa talossa Toksovassa. Toksovan kylä sijaitsee noin 30 kilometriä Pietarista pohjoiseen. Helmin isä Juhana meni naimisiin Liisa Vitikan kanssa. Äitinsä tyttönimen Helmi sai tietää vasta vuonna 1946 passia hakiessaan.

Juhana ja Liisa saivat kuusi lasta, Marian (s. 1914), Hilma Liisan (s.1916), Einon (s.1922), Helmin (s.1926), Elsan (s.1931) ja Elviiran (s.1932). Kaikki lapset ovat syntyneet Toksovassa. 

Isä Juhana haavoittui vuoden 1917 vallankumouksessa. Hänet leikattiin sairaalassa. Leikkauksen jälkeen hänen käskettiin nousta niin pian ylös, että ompeleet aukesivat. Juhana ei toipunut kuntoon, vaan jäi pysyvästi invalidiksi ja joutui liikkumaan kainalosauvoilla. Hän pystyi tekemään kolhoosissa ainoastaan kevyitä töitä. Hänen tehtävänään olikin hevosten valjaiden ja muiden hevostarvikkeiden huoltaminen. Kotona oli kuitenkin niitettävä kotieläimille heiniä ja hakattava polttopuita. Haavoittumisen jälkeen hän pystyi syömään ainoastaan keveitä ruokia.

Kolhoosissa maksettiin mitätöntä palkkaa. Erään vuoden joulukuussa isä tuli kotiin ja laittoi pöydälle rahaa. Siinä oli perheen koko vuoden palkka, 25 ruplaa. Kolhoosista annettiin perunaa ja jotain muita vihanneksia. Isä oli tarkka ruoan suhteen. Hän jakoi aina ruoan tasan niin että kaikki, niin lapset kuin aikuisetkin saivat yhtä paljon. Isä sanoikin, että jos lapsille annetaan vähemmän kuin aikuisille, niin he kuolevat nälkään.

Toksovassa oli suomenkielinen koulu, jota Juhanan ja Liisankin lapset kävivät. Helmi kävi neljä luokkaa ja jo 13-vuotiaana aloitti työt. Talvisodan aikana Helmi jakoi jo lehtiä. Lehtien jakaminen kuitenkin kiellettiin, koska lapset eivät saaneet niitä jakaa.

Vanhin tytär Maria meni naimisiin Feodor (Heikki) Zuupinan kanssa ja asui lähikylässä Toksovossa. Marian mies oli miliisi ja kävi Pietarissa töissä. Hän sai komennuksen rautateille miliisiksi Viipuriin ja niin perhe muutti sinne. Marialle syntyi tytär ja poika . Helmi oli pojan syntymän aikana 1938 Viipurissa auttamassa heidän kotonaan.

Hilma-sisar meni naimisiin Feliks Torosen kanssa ja asui perheineen myös Toksovassa. Sodan syttyessä heillä oli kaksi lasta 1937 syntynyt Viljami ja 1939 syntynyt Roosa.

Karkotus Siperiaan

Sota muutti kokonaan Juhana Toiviaisen perheen,  kuten niin monen muunkin Pietarin alueella asuneen inkeriläisperheen elämän. Perunat ja kaikki muut tarvikkeet otettiin pois. Vuodesta 1941 lähtien oli aina nälkä. Välillä ei ollut edes perunankuoria syötäväksi. Suomalaiset, jotka olivat tehneet ikänsä kolhooseissa töitä joutuivat lähtemään pois kotoaan. Toiviaisen perhe karkotettiin Siperiaan 28.3.1942.

Siperiaan lähdettäessä Helmi oli 16-vuotias ja nuorin sisar Elvira vasta 10-vuotias. Jokainen sai ottaa mukaan 15 kiloa vaatetavaraa.  Lähtiessä tarkastettiin, ettei pakkauksissa ollut kovia esineitä. Perheen koti poltettiin, kuten monet muutkin talot Inkerissä. Lähtiessä isä ei jaksanut nousta itse vuoteesta, vaan hänet työnnettiin potkukelkalla naapurikylään Enkkolaan. Kotikylään ei päässyt autolla.

Heitä käskettiin odottamaan siihen saakka, että autot tulevat hakemaan Teretkinan asemalle, mistä juna lähtisi kohti Siperiaa.

Perhe yöpyi Enkkolassa. Isä ja Hilman anoppi olivat sairaita ja Hilmalla oli kaksi lasta 5 vuotias poika ja 3 vuotias tyttö. Hilman mies Feliks ja Eino-veli päättivät viedä vaatetavarat kelkoilla Teretkinaan. He olisivat ottaneet Helmin ja Feliksen veljen Viljamin mukaansa vahtimaan tavaroita siksi aikaa, kun he olisivat käyneet hakemassa muun perheen Enkkolasta. Isä ei kuitenkaan päästänyt Helmiä lähtemään vaan sanoi, että Viljami riittää tavaroiden vahdiksi.  Kun miehet tulivat Enkkolaan, niin juna vaunuineen oli jo asemalla ja he joutuivat tavaroiden kanssa nousemaan junaan.

Auto tuli myöhemmin hakemaan ihmisiä Enkkolan asemalta. Koko perhe lastattiin siihen ja vietiin Teretkinaan päin. Tie oli kuitenkin niin huonokuntoinen, ettei autolla päästy perille asti. Ihmiset kertoivat, että asemalla oli omasta kolhoosista hevonen. Helmi lähti katsomaan ja löysikin reen eteen valjastetun hevosen. Reki tyhjennettiin ja Helmi pääsi hakemaan loput perheestä asemalle.

Aseman odotussali oli täynnä sairaita ja terveitä ihmisiä, jotka makasivat lattialla. Helmin perhe pääsi kuitenkin aseman  lähellä olevaan taloon siihen saakka, että uusi juna tuli asemalle. Juna lähti 1.4.1942, ja heidät vietiin Laatokalle asti. Laatokan toiselle puolelle heidät vietiin autoilla. Kaupungin nimeä Helmi ei enää muista. Kaupungissa heille annettiin ruokaa ja leipää. Ihmiset eivät olleet nähneetkään kunnon ruokaa pitkiin aikoihin. Monet nälissään olevat ihmiset söivät liikaa ja useat kuolivat vatsakipuihin. Feliksin 20-vuotias sisarkin joutui vatsakivun vuoksi sairaalaan, minne hän kuoli.  Isä ei antanut perheensä syödä liikaa, vaan he söivät pienissä erissä vähitellen. Taas noustiin härkävaunuihin ja matka jatkui.

Matka Siperiaan oli pitkä ja vaikea. Juna pysähtyi asemilla ja niillä jaettiin ruokaa. Helmi kävi hakemassa ruoan muulle perheelle. Eräällä asemalla Helmin noustessa takaisin vaunuun sattui onnettomuus. Härkävaunussa on ainoastaan yksi askelma ja Helmi liukastui siltä pudoten junan alle. Juna oli jo hiljaa liikkeellä. Onneksi vieressä oli kaksi-kolme miestä jotka vetivät Helmin junan alta ja viskasivat vaunuun. Yksi miehistä sanoi, että junan pyörä oli ollut jo aivan Helmin jalan vieressä. Matkan aikana kuoli paljon ihmisiä ja ruumiit jätettiin radanvarteen. Junalla matkustettiin Uralin toiselle puolelle Khanty-Man-tyskiin saakka.

Joet olivat vielä jäässä, joten laivalla ei voitu jatkaa matkaa Ob-jokea pitkin Jäämerelle. Heiltä otettiin vaatteet ja niitä kuumennettiin, niin että täit lähtivät.

Paikkakunnalla oli venäläisiä kyliä, mutta Helmi ei tiedä minkä takia heidät vietiin tataarien kylään. Tataareilla oli isot ja hyvät talot ja perhettä tuli vastaanottamaan talon poika. Sairaat ja lapset otettiin ensin taloihin ja nuoret ja terveet majoitettiin valtion taloihin ja kouluihin. Kun poika avasi portit Helmi ilmoitti isälle, että hän ei tule. Isä sanoi, että kiireesti pitää mennä. Helmi kuitenkin sanoi, ettei hän lähde: hän on kuullut että tataarit syövät hevosia, niin että kyllä ne syövät meidätkin. Helmi ei ollut koskaan nähnyt tataareja, kuullut vaan kauhutarinoita. Kun he menivät tataarien kotiin he totesivat, ettei parempia ihmisiä olekaan. Tataarit toivat maidon ja ruoat ison tuvan pöytään. Perhe asui tataarien luona melkein kuukauden. Silloin oli toukokuu ja tataarit kyntivät ja kylvivät jo pelloilla.

Perhe kutsui aina äidin aamiaiselle. Isä oli niin heikko, ettei hän voinut nousta. Isälle kuitenkin aina varattiin ruokaa. Naapuristakin käskettiin syömään ja annettiin ruokaa lapsille vietäväksi. Perhe tunsi siellä olevansa kuin sukulaisia.

Isä Juhana kuoli siinä talossa 9.5.1942. Emäntä kehotti viemään isän saunaan. Siellä isä voitiin pestä ja pitää siihen asti kun hänet saatiin haudatuksi. Helmi sai  avuksi kaksi miestä ja lautoja, nauloja, ja muita tarvittavia välineitä. Miehet tekivät laudoista  arkun, johon isä laitettiin. Tataarit eivät antaneet haudata isää omalle hautausmaalleen, vaan hänet vietiin venäläiselle hautausmaalle. Kirkossa ei ollut mitään toimintaa, ei edes rukoushetkiä pidetty, mutta perhe sai haudata isän kirkkomaahan. Isä haudattiin aivan kirkon viereen. Elviira kävi vuonna 1997 hautausmaalla, mutta  hän ei varmuudella löytänyt isän hautaa. Elviira toi kuitenkin sieltä multaa Toksovaan. Pappi siunasi mullan ja se laitettiin äidin haudalle. Hautakiveen on kirjoitettu sekä äidin että isän nimi.

Laiva lähti touko-kesäkuun vaihteessa 1942 Ob-jokea pohjoiseen. Matka oli satoja kilometrejä pitkä ja hidas, sillä laiva pysähteli matkan varrella jättääkseen ihmisiä kyliin. Helmin perhe pyysi ettei heitä jätettäisi matkalle, vaan vietäisi perille asti.

Tymenin alueella perhe joutui ensin Vatskura nimiseen kolhoosiin aivan Khanty-Man-tyskin alueen rajalla. Äiti oli jo vähän paremmassa kunnossa ja kävi työssä kolhoosin päiväkodin keittiössä. Silloin oli heinäaika ja Helmi kävi Hilman kanssa pelloilla töissä. Siellä oltiin kesä ja sen jälkeen jatkettiin jokea myöten eteenpäin.

Nahratsi oli seuraavan paikkakunnan nimi ja se oli pienen Kontajoen varrella. Siellä perhe vietti seuraavan talven ja Helmi kävi kalatehtaalla töissä.

Maria-siskon perhe oli karkotettu Kirovin alueelle Uralille, jossa Marian tytär kuoli. Marian mies Heikki joutui armeijaan lähelle Pietaria.  Maria ehti saada yhden tai kaksi kirjettä Heikiltä ja sen jälkeen ei hänestä ole kyselyistä huolimatta saatu minkäänlaista tietoa.

Perhe kirjoitti Maria-siskolle Kiroviin. Myös Eino-veli oli kirjoittanut Marialle ja näin saatiin tietää, että Eino oli työssä Aksarkassa Jäämeren rannalla. Kalatehdas, jossa Eino työskenteli,  lähetti kutsun perheelle. Tehdas lupasi maksaa perheen matkan Aksarkaan. Perhe lähtikin syksyllä 1943 Ob-jokea Aksarkaan päin ja pääsi Salehartiin asti ennen joen jäätymistä.

Eino-veli oli lähellä vain 80 kilometrin päässä Aksarkassa, mutta kuitenkin niin kaukana.

Perheelle varattiin kalakombinaatin sisältä pieni nurkka asumiseen ja Hilma ja Helmi aloittivat kombinaatissa työt. Kalakombinaatissa ei ruoasta ollut puutetta sillä kalaa saatiin riittävästi syötäväksi.

Matka Aksarkaan

Joulukuun lopulla 1943 Aksarkasta tuli poroilla miehiä tuomaan kalaa kombinaattiin. Miehet kuuluivat suomensukuiseen heimoon. Näillä tundralla asuvilla miehillä oli poronnahasta tehdyt vaatteet. He asuivat nahkaisissa kodissa ja liikkuvat tundralla poroilla. He olivat pelottavan näköisiä.

Helmi kertoo: ”Mie menin kaupunkiin kun nämä lappalaiset ol tulleet. Mie kysyin minne he menevät, mutta mittään eivät ymmärtänt. Kun kysyin Aksarkaanko?, he tunsivat sanan ja toistivat: Aksarka, Aksarka. Mie menin äidin luo ja sanoin, että ”nyt mie lähen Aksarkaan. Miehet tul tuomaan kaloja Aksarkasta ja mie lähen heidän mukkaa.” Äiti sanoi että ”miks sie menet, kun et  ymmärrä mittään”. Mie vaan sanoin, että ”kun ne sanoivat Aksarka, niin sieltä ne vissiin ovat.” Äiti itki, että ”voi hyvänen aika. mitenkä sinä nyt lähet”. Mie vaan sanoin ”kyl mie lähen, ei miulla ole mittää hättää”.

Kaupungista tuli  mukaan venäläinen naislääkäri. Hän oli myös menossa Aksarkaan ja hänen kanssaan matka sujui rattoisasti. Porot juoksivat joen jäätä pitkin ja lääkäri ja Helmi istuivat omissa pulkissaan. Helmillä ei ollut kunnon vaatteita, vanhat huonot huopakengät ja pikkunen nuttu. Päälle oli annettu poronnahkainen peitto. Kyllä oli kylmä. Pakkasta 46 astetta ja Helmi paleli. Kädet olivat aivan jäässä. Neljäkymmentä kilometriä ajettiin ensimmäisenä päivänä. Miehet päästivät porot valjaista ja porot alkoivat kaivamaan maasta jäkälää. Taukopaikassa oli mökki, jota lämmitettiin ja siinä yövyttiin. Aamulla porot koottiin yhteen, valjastettiin uudestaan ja taas lähdettiin jatkamaan matkaa jokea pitkin.

Kun tultiin Aksarkassa olevaan taloon, niin jalat olivat aivan jäässä. Ne olivat kuin puuta, eivätkä kääntyneet mihinkään. Pakkanen oli niin kova, ettei lapsia oltu pantu kouluun. Mukana ollut naislääkäri sanoi, että aletaan lämmittämään taloa. Mutta kun talo oli ollut tyhjillään, niin eivät naiset saaneet puita syttymään.

Päivä alkoi vaalenemaan ja Helmi päätti lähteä etsimään Einoa. Helmille kerrottiin missä kalatehtaan konttori sijaitsi ja käskettiin mennä  sinne. Siellä oli venäläinen nainen siivoamassa. Helmi kysyi: ”ettekö tiedä missä täällä elää suomalaisia”. Nainen vastasi, että ”tuossa talossa he asuvat, mene sinne”. Siellä asui suomalaismiehiä ja eräs mummo. Mummo otti Helmin vastaan ja sanoi ”voi laps´ rukka kun sie oot jäässä.” Hän kääri Helmin säkkien sisään ja sai vähän sulamaan. Helmi kysyi: ”Ettekös te tietäneet miun veljeäin, Eino Toiviaista?” Kukaan ei tietänyt missä Eino oli, mutta talossa oli säilytettävänä Einon tuomia vaatteita. Osa niistä oli varastettu.  Helmi vietti talossa päivän ja sen jälkeen hänelle annettiin asunto venäläisten luona.

Muu perhe tuli Aksarkkaan tammikuussa 1944. Helmi oli perhettä odottamassa hevosen ja reen kanssa ja hänellä oli myöskin mukanaan lämpimiä vaatteita. Hilma-sisko ei tullut perheen mukana vaan jäi lastensa kanssa Salehartiin.

Helmi teki työtä kalatehtaalla. Hän muistaa kuinka hakkasi jäätä kesää varten. Helmi oli silloin jo aikuisen kokoinen ja jää oli puolitoista metriä paksua. Lohkareet hakattiin ensin sivuilta auki ja sitten kaikki hakkasivat samanaikaisesti lohkareen irti.

”Äit ol sairas ja muut lapset pieniä, joten mie oli emäntä ja isäntä talossa”, kertoo Helmi. Nuoremmat siskot kävivät Aksarkassa venäläistä koulua. Työ oli raskasta. Helmi joutui kantamaan suolaa, kaloja ja jäätä. Työkaveri sanoi, että älä kanna niin raskaita kuormia, mutta miten niitä olisi voinut keventää. Ja työstähän me palkka saatiin, kertoo Helmi

Eino-veli oli viety pohjoiseen Novyy Portiin kalastamaan. Miehet joutuivat asumaan jäällä. Eino pääsi palaamaan vasta maaliskuussa 1944 Aksarkaan ja asettui asumaan yhdessä muun perheen kanssa. Kahteen vuoteen perhe ei ollut Einoa nähnyt.

Kesällä vuonna 1945 Helmi lähti takaisin  Salehartiin tynnyritehtaalle, missä hänet opetettiin tekemään tynnyreitä. Helmi oli tehtaalla 8-9 kuukautta ja palattuaan toukokuussa 1946 takaisin Aksarkaan hän alkoi tehtaalla korjaamaan vanhoja tynnyreitä ja tekemään uusia.

Helmi oli täyttänyt 20-vuotta ja tarvitsi oman passin. Passia ei Siperiasta ollut kuitenkaan mahdollista saada, sillä Helmillä ei ollut syntymätodistusta. Todistus, kuten kaikki muutkin paperit olivat hävinneet. Pietarista ilmoitettiin, että tulkaa itse hakemaan. Tästä syystä Helmi syksyllä 1946 päätti karata Siperiasta. Kun päätös oli tehty alkoi kotimatka olla aina vain voimakkaammin mielessä.

Pakomatka Siperiasta Pietariin

Aksarkaan tuli Ob-jokea pitkin pieniä kajuutallisia jokilaivoja. Helmi sopi laivan miehistön kanssa, että hänet muutaman muun ihmisen kanssa viedään laivalla Salehartiin. Helmi oli päivän töissä ja sitten illansuussa viiden aikaan  lähti laivalle. Kun Helmiltä kysyttiin, että ”mihin sie menet”, niin hän sanoi, että ”saatan tuota tyttökaveria”. Helmi ei ollut koskaan ennen myöhästynyt töistä. Kun työnjohtaja Karpatov kyseli häntä aamulla, niin toiset sanoivat, että Helmi on varmaan sairas kun ei ole näkynyt.

Näin Helmi pääsi Salehartiin. Edessä oli kuitenkin tuhansien kilometrien matka kotiin.

Helmi kuuli, että Aksarkan komendantti oli tullut Salehartiin etsimään paenneita. Helmi kierteli kaupungissa ja päätti mennä hammaslääkäriin, jotta saisi lääkärintodistuksen. Mikäli Helmi jäisi kiinni hän voisi sanoa, että joutui hammassäryn takia lähtemään Aksarkasta. Hän pääsikin hammaslääkäriin ja kertoi hampaita pakottavan. Lääkäri kaiveli ja tutki, mutta ei löytänyt mistään vikaa. Tutkimus oli kuitenkin niin kovakouraista, että hampaita alkoi todella pakottamaan. Niin Helmi mietti, että tämän kokemuksen jälkeen hän ei koskaan enää mene hammaslääkäriin. Lääkärintodistus oli olemassa kuitenkin kaiken varalta.

Helmi kävi myös kouluissa ja instituuteissa selvittämässä mahdollisuutta opiskeluun ja erääseen luvattiin ottaakin.

Helmi Stepanovan vanhemmat ja kaksi sisarta löytyvät sukukirjan sivulta 172 perhe 19.

Helmin kertomus jatkuu lehtemme seuraavassa numerossa.